Olin viime hetkiin asti hieman epäilevä ja varautunut, niin monta kertaa Minneapoliksen pieni suuri mies on Suomen-keikkansa perunut. Etukäteen ilmoitetun aloitusajankohdan eli kello kahdeksan lähestyessä Hartwall oli paitsi kuuma, myös kovin tyhjä paikka; porukkaa valui verkkaisesti sisään helteisestä kesäillasta ja suunnilleen kasilta kentällä olisi vielä päässyt eturivin tuntumaan. Omat paikkamme piippuhyllyllä olivat yllättävän hyvät; suoraan lavan vierellä ja korkeutta sen verran maltillisesti, ettei hirvittänyt pystyssäkään.
Screeneillä pyöri kasarivideoita ja lavalla oli vielä hiljaista, joten kävin nestetankkauksella. Alkoholitonta sokerilientä naamaan, jotta ei taju lähde ainakaan ennen keikan alkua - puolityhjillään olevan hallin lämpötilan perusteella arvioin, ettei ole pelkoa siitä, että täytyisi kesken keikan myöskään poistua vessaan. Ja oikeassa olin, kaikki taisi haihtua hikipisaroina ilmaan.
Vajaan tunnin odottelun jälkeen keikka pääsi käyntiin ja kliseisesti voinee sanoa, että lehtereillä hikoileva yleisö sai lopulta (törkyhintaisille) lipuilleen vastinetta. Artisti oli kovasti aurinkoisen oloinen ja esimerkiksi kitarasessiot olivat rentoja, mutta hämmentävän kovia vetoja; ylipäänsä kokonaisuus oli takuulla viimeistä piirtoa myöten suunniteltu ja huolella rakennettu, mutta Prince onnistui silti saamaan aikaan vaikutelman siitä, että täällä sitä vain jammaillaan lavalla ja aidosti nautitaan siitä mitä ollaan tekemässä. Siis silläkin hetkellä, kun vaara väsähtäneisyydestä on suurin eli kun puurretaan läpi sitä miljoona kertaa aiemminkin soitettua hittisikermää vain aavistuksen uuteen kuosiin sovitettuna.
Settilista ei myöskään pitänyt sisällään pelkkää yleisön laulattamista niihin wanhoihin hitteihin tukeutuen. Varsin paljon artisti veti covereita, joissa sitten kokeerattiin lainahöyhenissä osin tuttuja, osin vähän vieraampiakin kipaleita. Slovareita puolestaan oli kohtuullisen vähän, mutta ns. pakolliset käytiin kyllä läpi - Purple Rainilla laulatettiin areenaa pitkään ja hartaasti.
Kaiken kaikkiaan keikasta jäi oikein hyvä fiilis. Se oli pitkä, kuuma ja kostea, juuri niin kuin pitääkin. Pari omaa suosikkiani jäi kuulematta ja toisaalta puhkisoitetut illan viimeiset hitaat eivät omaa simpukkaani kosketa, mutta en kyllä voi muuta kuin arvostaa ja samalla hieman pelätä tuota miestä, joka kuulostaa ja näyttää melko täsmälleen samalta kuin neljännesvuosisata sitten.
TJEU esim. Hypetystä Hesarissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti