The Wall @ Hartwall 28.4.2011

Pink Floydin The Wall ilmestyi samana vuonna kuin synnyin ja se on myös yksi ensimmäisistä suosikkilevyistäni*.  Perimätiedon mukaan olen jo vaahtosammuttimen kokoisena muksua kuunnellut sitä niin suurella hartaudella, että olen hermostunut pahemman kerran, jos joku on uskaltanut häiritä tätä elämystä kävelemällä kaiuttimien edestä. En tiedä pitääkö tuo kertomus paikkansa, mutta sen muistan, että levyn äänimaailma teki jo muutaman vuoden ikäiseen pieneen tyttöön niin suuren vaikutuksen, että sen nostalgialataus on kantanut aina tähän päivään.

Olin siis innoissani kuin pikkutyttö-minäni konsanaan, kun pääsin vihdoin todentamaan spektaakkelia livenä. Musiikillisesti odotukset eivät olleet korkealla, sillä oltiin Hartwall-hirvityksessä ja on myös itsestään selvää, että Watersin keikka ilman Gilmouria ei vastaa ns. aitoa asiaa - kitaranvingutteluissa korvikeheppu pärjäsi riittävän hyvin, mutta (puhtaan sävyttömästi lauletut) lauluosuudet nostattivat hienoista myötähäpeää pintaan. Syy tähän on toki yksinomaan nostalgiatrippailussani, mutta silti.

Musiikki jäikin selkeästi varsinaisen show'n apupojaksi, mutta visuaalinen täystykitys ja fiilis oli sitä luokkaa, ettei se haitannut. Olin vaikuttunut, vakuuttunut ja häikäistynyt. Kuulostaa kornilta, mutta silti: kaikki oli mielestäni juuri sopivalla tavalla överiä ja osoittelevaa, mutta ei kuitenkaan ärsyttävää tyyliin Bonon alleviivaava ja alentuva maailmanparannustematiikka (ei sen puoleen, kyllähän se U2:n keikka hieno muuten oli). Esimerkiksi Watersin sodanvastainen sanoma osui mielestäni paljon paremmin ja tehokkaammin omaan tunnemaailmaani, mutta epäilemättä myös tämän olisi voinut kokea pelkkänä holhoavana ego-trippailuna.

Oli myös ensimmäinen Hartwallilla näkemäni keikka, jossa tila toimi tarkoituksenmukaisesti - lavaspektaakkeli oli niin massiivinen, että siitä sai annoksensa varmasti joka puolella areenaa. Olimme itse alhaalla takakaarteessa, joten herra Watersin lavakarisma jäi kovin etäiseksi, mutta lavalle rakentuva ja esityksen aikan muuttuva muuri avautui erittäin upeasti ja ilman niskajumituksia. Samoin klassiset Wall-hahmot, kuten hirvittävä opettaja, olivat punaisine silmineen todella hienoja ja sekaan sommitellut pätkät elokuvasta toimivat hyvin. Luurilla ei saanut näpsittyä toimivia kuvia, joten jääköön julkaisematta.     

Ah. Lunasti isommankin tytön odotukset. Kiitos ja kumarrus.

* Muita n. 3-vuotiaan lapsen listalle päässeitä artisteja / kappaleita ovat muun muassa Stevie Wonderin makeileva "I Just Called To Say I Love You", Mike Oldfieldin "Airborn" -albumi (jonka nimesin pirpana-musiikiksi) sekä Toto Cutugno ja Jean Michel Jarre.

Heräteostos

Pitihän sille mainostetulle kevätsiivoukselle keksiä heti vaihtoehtoja. Puolison kanssa käyty pikakeskustelu musiikkiharrasteiden aktiivisemman puolen mielekkyydestä johti impulsiiviseen googletteluun ja seuraavana päivänä Vantaan Musafasun pihalta isukille soitettuun puheluun, jonka sisältö oli kutakuinkin "voisitko tulla käymään auton kanssa täällä, kun mun juuri ostama sähköpiano ei mahdu meidän Mitoon". Nooh, isähän tuli ja Yamahan Arius ydp161 saatiin siirrettyä uuteen kotiinsa.

Mainittu soitin täytti parhaiten kriteerit, jotka olin mielessäni asettanut: Se ei ole älyttömän suuri ja painava, mutta ei kuitenkaan mikään kannettava keikkapiano. Koskettimia on täysi setti ja ne ovat painotetut eli tuntuvat lähes aidoilta. Soitin ei ole susiruma eikä älyttömän kallis. Soitinäänistä löytyy myös vaihtoehtoja, mutta ne ovat sivuroolissa; leikkiä voi, mutta pääpaino kuitenkin ns. normaalin pianon toiminnoissa. Pintamateriaalista ei muuta kriteeriä ollut kuin että kissan ahnaat kynnet eivät saisi siihen heti otetta.

Oma perinteinen pianoni ei koskaan muuttanut kanssani kerrostaloon (painavuus, koko, ääni, viritystarve jne.) ja pari vuotta takaperin vanhempani pistivät sen kiertoon kyllästyttyään lopullisesti pianoon sisustuselementtinä. Olen lopettanut pianotunnit nuoteista löytyneiden merkintöjen perusteella keväällä -95. Muistaakseni viimeiset oppivuoteni koostuivat lähinnä harrasteen mahdollisimman aktiivisesta välttelystä, joten voidaan ilman vaaraa liioittelusta sanoa, että kosketintuntumani ei ole sen paremmin tuore kuin hyvä. Suoraan sanoen tuntuu siitä, että nuotinlukutaitoon tarvittava yhteys aivojen ja sormien välillä on katkennut lähes täysin. Että ei ihan sama juttu kuin pyöräilyn kanssa.  Täytynee toisin sanoen ehkä panostaa myös laadukkaisiin kuulokkeisiin. 

Nyt alkaisi olla "vastapainoa työlle" -setti kenties kasassa, kun liikunta, lukeminen ja leipominen saivat kylkeensä aivojen aktivoinnin menneisyyden haamuilla, joita myös nuoteiksi kutsutaan. Jos ei näillä mieli irtoa työasioista niin ei sitten millään.

Vähemmän railakkaita lomatunnelmia

Huhhuh ja hei vaan hei pitkästä aikaa. On näemmä tullut tykitettyä töitä sen verran hyvällä sykkeellä, ettei mieli ihan heti kuuntele käskyä siirtää ajatukset lomalaitumille. Heräsin tänään eli ensimmäisenä loma-aamunani 07:45 ja ajataukset pyörivät heti työasioissa. Vaikka eilen kiukulla yritin kuvainnollisesti ja konkreettisesti tyhjentää pöytää, jotta pääsisin viettämään lähes kahden viikon pakkolomaa* hyvillä mielin, muutama juttu jäi lopulta silti hoitamatta. Olen kuitenkin vielä hillinnyt itseni, enkä ole sännännyt pääkallopaikalle tai pommittanut sinne ideoitani modernein viestintävälinein. Pitävät hulluna jo muutenkin, mitä sitä totuutta enempiä alleviivaamaan. Merkitsen siis mietteeni vain pieneen punaiseen Moleskine-muistikirjaani sieltä myöhemmin esiin ongittavaksi. Myös tätä voi toki pitää osoituksena jokseenkin vääristyneestä suhteesta virkatyöhön.

Lomasuunnitelmat ovat nekin varsin voimakasta luterilaista työmoraalia heijastavia. Tarkoitus on mm. toimia ystisten muuttoapuna ja  duunailla omassa himassa perusteellisempi kevätsiivous, joka kaikessa kunnianhimoisuudessaan käsittää muun muassa ikkunoiden pesemisen ja talouden kaikkien kaappien järjestämisen. Pieni nörtti sisälläni haluaisi mennä viimeksi mainitussa niinkin pitkälle, että kunkin kaapin ja laatikon sisällöstä vietäisiin tieto exceliin. Tällöin ei ehkä jatkossa tarvitsisi kärsiä sitä etsimisen tuskaa, mitä esimerkiksi vuodenaikojen vaihtuminen aiheuttaa. Mikä olikaan se maan mainio jemma, jonne pyöränavaimet /  fillarin kunnostamiseen tarvittavat välineet / uikkarit / piknik-kamat / kukkamullat tuli syksyllä laitettua jne...  

Saa nähdä kuinka pitkälle tässä raivausurakassa pääsen. On näistä järkkäilyproggiksista ennenkin puskahuudeltu ja ne ovat tyssänneet siihen, että pari lootaa on raivattu, minkä jälkeen olen autuaasti syventynyt johonkin olennaisempaan. Kuten kolme vuotta vanhojen naistenlehtien selailuun.

Huokaus.

* virkamieshuumoria: viittaan tällä edelliseltä vuodelta kertyneisiin lomapäiviin, jotka tulee pitää ennen huhtikuun loppua.

Kevätlenkkikauden kankea käynnistys

Tänään paljas asfaltti houkutteli niin kutsuvasti, että annoin uusille tossuille pienen kurakasteen. Ensiaskeleet Niken LunarEclipse+ lenkkareilla on otettu aiemmin juoksumatolla, mutta testikertoja alla vain pari lyhyttä, koska matolla juokseminen ei miellytä, vaan käy helposti polviin. Eivät Stockalla tarjonneet tossuja missään järkevässä värissä, joten valkoista vilkkuu hetken kunnes väri muuttuu tasaisen harmaaksi. Huokaus.  

Positiivisena palautteena 5,2 kilsan pyyhältämisestä uusilla kengillä oli se, että tossut tukivat hyvin jalkaa, eikä (loppukesällä tyrimällä telottu) kantapää kiukutellut. Vanhastaan käytössä on ollut Asicsin DS Trainerit ja Karhun M10 (?), mutta kumpikaan niistä ei ensinnäkään ole paras mahdollinen taaperrustossu, vaan sopii kovalle vauhdille ja alustalla. Toisekseen on epäselvää, sopivatko ne ylipäänsä enää jalalleni vai tarvitsenko pronaatiotuen lisäksi kannalta parempaa tukea. Masentavampi muttei yllättävä tosiasia taas oli se, ettei askel pitkän tauon jälkeen kulkenut niin kuin sopia toivoisi. Tyylipisteitä ei ollut jaossa ja oman varjon tai peilikuvan näkeminen oli varsin ikävää; kun yritin pitää talvisiin lihaskuntotreeneihin tottuneen kroppani maltillisilla sykeluvuilla (mäkisessä maastossa keskisykkeeksi tuli 150, joten ei sekään ihan onnistunut), vauhti oli pakko pitää hitaana, jolloin paketti ei tosiaan pysynyt koossa ja asento valahti. Ei kuulkaa tukenut pilates eikä Fitness Fusion, eikä kropassa tuntunut myöskään oleva mitään muistikuvaa viime keväisestä juoksukoulusta. Katseen muistin sentään pitää muualla kuin varpaissa ja keskilinja pysyi, mutta muuten kroppa ei totellut.

Aavistuksen masentavaa. Talvikelin yksittäisen taaperruksen pystyi laittamaan lumisohjon piikkiin, mutta nyt ei auta kuin katsoa peiliin ja tunnustaa tosiasiat. Vai voisinko syyttää tottumattomuutta uusiin kenkiin..? Köhköh. Ei muuta kuin kilsoja varovaisesti alle vaan ja peukut pystyyn, että koivet kestävät menon, eikä mikään muukaan paikka prakaa...   
 

Kirottu kiire

Ääh. Muutaman päivän kevätloma helpotti hetkellisesti, mutta aiheutti väistämättömän käänteisvaikutuksen. Työkiireet siis pahenivat entisestään, ja nyt tuntuu, että ollaan melko lähellä hallitsematonta kaaosta.  Tai aikamoista savottaa ainakin, ellen tingi (omista) laatuvaatimuksistani tai periaatteestani, jonka mukaan viikonloppuja ei käytetä duuneihin. Mikään näisä ei tietenkään kuulosta kovin loistavalta ratkaisulta, joten pitäisi keksiä joku parempi keino hoitaa ongelma ennen kuin nupissa napsahtaa; sain jo viime viikolla varovaisia kommentteja siitä, että vaikutan vähän kireältä.

Ei tämä mitenkään puun takaa ole tullut, eikä ole ns. eka kerta. Olen aina ollut paitsi hivenen pahasti perfektionismiin taipuvainen, myös huono sanomaan ei millekään kiinnostavalta vaikuttavalle hommalle. Ja nyt kun niitä hommia on tarjottu (itse ideoimieni lisäksi) vähän joka suunnalta, koko alkuvuosi on ollut keikkumista jossain järkevän työtaakan ja mahdottomuuksien rajamailla. Sinänsä en voi sisällöstä valittaa, sillä melkein kaikki tehtävälistan suoritteet ovat itse alulle panemiani tai sellaisia, joihin olen täydellä motivaatiolla suostunut.

Aikataulut meinaavat joka tapauksessa jatkuvasti ns. kusta. Aina kun kuvittelen saaneeni tehtyä edes jossain määrin toteutuskelpoisen työsuunnitelman tulipalojen sammuttamiseksi, jostain välistä luikertelee lisää hommia jonon jatkoksi ja keskelle.  Mutta kun tuntuu, että se ajan tasalle pääseminen on aina ihan lähellä, seuraavan kulman takana ja heti seuraavalla viikolla saavutettavissa. 

Liikunta ja leipominen yms. sijaistoiminnot auttavat kyllä saamaan ajatukset pois töistä, enkä ole vielä unettomia öitä viettänyt. Tänään on kuitenkin jo siinä määrin levoton olo alkavan työviikon edellä, että nyt tähän pitää saada parempi ote. Ei ole oikeasti mitään järkeä surkutella sitä, kuinka on "pakko" pitää vielä tässä kuussa seitsemän lomapäivää ja kuinka vielä pääsiäinenkin tulee siihen päälle kiusaksi; kyllä sen loman pitäisi olla hyvin ansaittua lepoa, eikä rasite.    

Pyhä tavoite seuraavalle parille viikolle: hoidan hommat ajan tasalle, enkä ota lisää jonon jatkoksi ennen kuin nykyisistä ollaan päästy. Parin kaffepaussin tai tyhy-tunnin pitäminen olisi kiva bonus.