Pink Floydin The Wall ilmestyi samana vuonna kuin synnyin ja se on myös yksi ensimmäisistä suosikkilevyistäni*. Perimätiedon mukaan olen jo vaahtosammuttimen kokoisena muksua kuunnellut sitä niin suurella hartaudella, että olen hermostunut pahemman kerran, jos joku on uskaltanut häiritä tätä elämystä kävelemällä kaiuttimien edestä. En tiedä pitääkö tuo kertomus paikkansa, mutta sen muistan, että levyn äänimaailma teki jo muutaman vuoden ikäiseen pieneen tyttöön niin suuren vaikutuksen, että sen nostalgialataus on kantanut aina tähän päivään.
Olin siis innoissani kuin pikkutyttö-minäni konsanaan, kun pääsin vihdoin todentamaan spektaakkelia livenä. Musiikillisesti odotukset eivät olleet korkealla, sillä oltiin Hartwall-hirvityksessä ja on myös itsestään selvää, että Watersin keikka ilman Gilmouria ei vastaa ns. aitoa asiaa - kitaranvingutteluissa korvikeheppu pärjäsi riittävän hyvin, mutta (puhtaan sävyttömästi lauletut) lauluosuudet nostattivat hienoista myötähäpeää pintaan. Syy tähän on toki yksinomaan nostalgiatrippailussani, mutta silti.
Musiikki jäikin selkeästi varsinaisen show'n apupojaksi, mutta visuaalinen täystykitys ja fiilis oli sitä luokkaa, ettei se haitannut. Olin vaikuttunut, vakuuttunut ja häikäistynyt. Kuulostaa kornilta, mutta silti: kaikki oli mielestäni juuri sopivalla tavalla överiä ja osoittelevaa, mutta ei kuitenkaan ärsyttävää tyyliin Bonon alleviivaava ja alentuva maailmanparannustematiikka (ei sen puoleen, kyllähän se U2:n keikka hieno muuten oli). Esimerkiksi Watersin sodanvastainen sanoma osui mielestäni paljon paremmin ja tehokkaammin omaan tunnemaailmaani, mutta epäilemättä myös tämän olisi voinut kokea pelkkänä holhoavana ego-trippailuna.
Oli myös ensimmäinen Hartwallilla näkemäni keikka, jossa tila toimi tarkoituksenmukaisesti - lavaspektaakkeli oli niin massiivinen, että siitä sai annoksensa varmasti joka puolella areenaa. Olimme itse alhaalla takakaarteessa, joten herra Watersin lavakarisma jäi kovin etäiseksi, mutta lavalle rakentuva ja esityksen aikan muuttuva muuri avautui erittäin upeasti ja ilman niskajumituksia. Samoin klassiset Wall-hahmot, kuten hirvittävä opettaja, olivat punaisine silmineen todella hienoja ja sekaan sommitellut pätkät elokuvasta toimivat hyvin. Luurilla ei saanut näpsittyä toimivia kuvia, joten jääköön julkaisematta.
Ah. Lunasti isommankin tytön odotukset. Kiitos ja kumarrus.
* Muita n. 3-vuotiaan lapsen listalle päässeitä artisteja / kappaleita ovat muun muassa Stevie Wonderin makeileva "I Just Called To Say I Love You", Mike Oldfieldin "Airborn" -albumi (jonka nimesin pirpana-musiikiksi) sekä Toto Cutugno ja Jean Michel Jarre.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti