Luin juuri Hesarin sivuilta, että Fukushiman turman vakavuus on jo kuutosluokkaa. Asteikon lakipiste olisi seitsemän; ainoa sellaiseksi luokiteltava onnettomuus on tähän mennessä Tshernobyl, joten verrokkijoukko ei ole kovin lupaava. Perjantain jälkeen on ollut jokseenkin vaikea välttyä uppoamasta Japanin katastrofin syövereihin, minkä lisäksi uutistarjontaa ryydittävät tiedot muun muassa Libyan tilanteesta. Bongasin uutisvirrasta ainoastaan yhden jossain määrin positiivissävytteisen viestin. Se liittyi YK:n raporttiin, jonka mukaan luomuviljelyyn siirtyminen voisi jopa kaksinkertaistaa ruuantuotannon monissa maailman köyhimmissä maissa, ks. linkki.
Olen kuitenkin yrittänyt pysyä maltillisesti uutisvirran laidoilla, en uiskennella virrassa (pun intended). En ole katsonut yhtään tsunami-videota tai avaruudesta otettuja kuvia tuhoalueesta. En ole seurannut uutisia yhtään normaalia tiiviimmin. En repinyt apteekin ripaa jodi-tablettien toivossa (ei rehellisesti sanoen tullut edes mieleen). Asia ei ole muutenkaan ainakaan vielä tullut uniin tai pyörinyt mielessä kuin sen itsekkään hetken, jonka aikana olin kiitollinen siitä, ettei puolisoni toteuttanut suunnitelmiaan lähteä Japanin-reissuun. Inhimillinen kärsimys on hirveää, mutta pelkään olevani jossain määrin turtunut näihin katastrofiuutisiin. Ei tunnu mahassa tai pistä päätä enää niin sekaisin kuin vielä joskus aiemmin. Enemmänkin on sellainen turta ei-voi-olla-totta-en-halua-tietää olotila. Todennäköisesti tuhojen massiivisuus ja oma avuttomuus täällä maapallon toisella laidalla vaikuttaa asiaan, mutta liikutun huomattavasti voimakkaammin objektiivisesti arvioiden paljon mitättömämpien asioiden edessä. Yksittäisiä ihmisiä koskevat pienemmän mittakaavan tapahtumat tuntuvat ehkä jotenkin konkreettisimmilta ja todellisimmilta kuin valtaisat katastrofit.
Nooh, toki aion lahjoittaa ropojani SPR:n keräykseen. Mutta siltäkin osin kyyninen puoli minussa miettii, kuinka suuri osa siitäkin vähästä valuu pelkkiin hallintokuluihin yms. Onko siitä loppujen lopuksi mitään hyötyä ja onko kyse vain velvollisuudentunnosta? Osallistun, koska niin kuuluu toimia.
Pitkä johdanto siihen, että kaiken lähes lakisääteiseksi tulkittavan kansallisen tason kauhistelun ja voivottelun keskellä toimin itsekkäästi ja vietin täysin normaalin, leppoisan viikonlopun. Perjantaina kävin töiden jälkeen kaljalla työkavereiden kanssa. Itse asiassa kävin kaljalla myös torstaina, mutta se oli Aikaa Ennen Katastrofia, joten siltä osin leppoisuus sallittaneen. Lauantaina kävin pilateksessa, kampaajalla ja broidin kanssa kaffella Gran Delicatossa, jota hehkutin taannoin. Illalla nautin Cut/Copyn loistavasta keikasta Kultsalla (miinuksena istumapaikat, jotka rajoittivat biletysmeininkiä merkittävästi) ja sunnuntaihin kuului muun muassa Pasificon brunssi, power-tunti ja leipomista.
Kaikin puolin huoletonta menoa siis, maailmantuska jäi kieltämättä taka-alalle. Shoot me. Vetoan työkiireisiin ja stressinpoiston pakottavaan luonteeseen. Se oikeuttaa tunkemaan persiljaa korviin ja huutamaan laalaalaalaa kaikelle pahalle ja uhkaavalle...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti